Jotakin uutta

Reitti uusien ajatusten pariin. Sama elämä, sama kirjoittaja, mutta toivottavasti myös jotain muutakin.

Hajamietteitä kiireen keskeltä

Opiskelua vielä viikko jäljellä tälle syksylle. Olen laskenut päiviä joululoman alkuun ja pelännyt etten pysty tekemään kaikkea tarvittavaa. Nyt alkaa koulustressi jo onneksi hieman helpottaa. Isoin osa kaikista töistä on jo tehty. Vielä on jäljellä englannin suullinen tentti ja erään ryhmätyöprojektin kirjoitusosion viimeistely, esityksen suunnittelu ja esitys ja muutama pikkuhomma päälle. Loppusyksy on ollut oikeasti aika rankka. Olen ollut välillä aika väsynyt ja kireä. Nyt lopun häämöttäessä alkaa olla pieni voittajaolo. Nyt jaksoin kaiken tämän, osasin ja pystyin sittenkin. Joulun jälkeen edessä on uusia haasteita. Perusopinnot on nyt suoritettu ja suuntautumisopinnot alkavat uusissa ryhmissä. Uusi ryhmä jännittää. Tähän nykyiseen olen sopeutunut hyvin ja saanut siinä itselleni soveltuvan kolon. Toivottavasti uusi ryhmä on yhtä mukava.

Yksinäisyys vaivaa edelleen ajoittain. Kaipaan parisuhdetta. En vain jaksa tehdä mitään sellaisen löytymisen eteen. Opiskelu ja arjen pyörittäminen vievät ajan ja energian. Elämä rullaa omia uomiaan ja toisaalta on vaikea kuvitella miestä tähän tilanteeseen. Mahdollisen miesystävän löytyminen vaatisi aika monelta taholta sopeutumista. Muiltakin kuin minulta ja lapsilta. Ympäristön asenteet lesken uuden suhteen löytymisen suhteen ovat paljon kovemmat kuin muuten yksin jääneen. Eritoten nyt kun miehen kuolemasta on jo niin pitkä aika, tilanne on vain päässyt vakiintumaan tälläiseksi. Sopeutumista uuden miehen asettuminen minun elämääni vaatisi minultakin. Olen toisaalta niin tottunut vastaamaan ja huolehtimaan kaikesta itse. Lapset asettavat myös rajoituksia uudelle suhteelle. Pojat ovat minun kanssani aina ja koko ajan. Minulla ei ole jokatoisen viikonlopun vapaita niinkuin eronneilla ystävilläni. Jos haluan omaa aikaa, vaatii se aina järjestelyjä. Nyt pojat ovat onneksi jo niin isoja, että pärjäävät jonkun aikaa keskenään, mutta ei siinä ajassa vielä uutta miestä etsitä. Enkä toisaalta ole halunnut poikien elämään mitään vaihtuvaa isäpuolikanditaattien jatkuvaaa kavalkadia. Ongelmana on myös mahdollisen uuden kumppanin tapaaminen. Minulla ei ole sellaista ystävää, jonka kanssa käydä tutkimassa yöelämän tarjontaa ja yksin en jaksa lähteä liikenteeseen. Olen ollut töissä naisvaltaisella alalla ja naisvaltaisissa työpaikoissa. Nykyisessä opiskelupaikassa suurin osa miehistä on niin nuoria, ettei heitä voi ajatella siinä mielessä. Muualla en juuri liiku. Joku voisi ehdottaa netin seuranhakumahdollisuuksia. Olen niitäkin joskus kokeillut eivätkä kokemukset olleet kovin rohkaisevia. Ehkä jollain suuremmalla paikkakunnalla tarjontaa voisi olla enemmänkin. Kovin pitkä välimatka kumppaniin ei taas houkuta yhtään, koska siitäkin on kokemusta. Kai täytyy vain tyytyä siihen, että hivenen ylipainoisella kahden teinipojan totaaliyksinhuoltajalla, joka kaiken lisäksi opiskelee eikä ole edes töissä, ei vain ole kysyntää miesmarkkinoilla. Olen tyytynyt suuntaamaan ajatukset tulevaisuuteen ja siihen kun pojat ovat vielä isompia.

Pientä viritystä oli eräässä vaiheessa sen menneisyyden miehen kanssa. Sille laitoin tällä kertaa itse stopin. Pientä viestiä on senkin jälkeen kulkeutunut suuntaan ja toiseen. Jotain halua ja tunnetta on ilmassa molemminpuolin, mutta muut olosuhteet tekevät tilanteen mahdottomaksi. Jotenkin haluaisin tämän kuvion selväksi johonkin suuntaan. Ehkä sitten pystyisin paremmin suuntaamaan ajatukseni uusille urille. En ymmärrä tämän miehen vaikutusta mielenrauhaani. Kyseessä on monimutkainen ja hankala tilanne, joka juontaa kauas menneisyyteen. Olen myös kuitenkin iloinen tästä kummituksesta, koska tilanne sai minut havahtumaan naiseuteeni ja siihen, että minullakin on seksuaalisia tarpeita.

Masennusta olen pyöritellyt mielessäni myös monelta kantilta. Pikkusiskollani tilanne on nyt aika akuutti ja olen käynyt läpi omaa masennyshistoriaani ja miettinyt syitä omaan masennukseeni. Olen myös pohtinut perinnöllisyyden vaikutusta asiaan, sillä tätä tuntuu olevan suvussa yllättävän paljon. Toisaalta olen miettinyt paljon masennukseen liittyviä häpeäntunteita. En ole suurimmalle osalle uudemmista tuttavistani puhunut mitään omasta masennuksestani, enkä kaikkien vanhohenkaan kanssa ole asiasta syvällisemmin keskustellut. Jotenkin häpeän omaa heikkouttani ja sairastumistani, hukkaan menneitä vuosia elämässäni. En haluaisi, että minullä on aukkoja työhistoriassa sen takia, että olen ollut masennuksen vuoksi pois työelämästä.

Olen huomannut joidenkin lähipiirini ihmisten reaktioista valittaessani stressistä ja väsymyksestä kahtalaista ajattelua. Ensimmäinen on pelko siitä, että nyt se taas on masentumassa ja toinen se, että nythän sillä on kaikki hyvin, mitä se nyt valittaa. En kuitenkaan omasta mielestäni ole lähelläkään masennusta tai muuta sellaista ja toisaalta koen oikeudekseni olla välillä väsynyt ja stressaantunut vaikka en ole masentunut ja joskus olen sitä ollut.

Välillä tuntuu, että valitan aina pojista ja siitä kuinka rankkaa on olla yksinhuoltaja. En voi kuitenkaan sanoin kuvata sitä kuinka tärkeitä ja rakkaita lapseni minulle ovat. Pojat ovat minulle suurin ilon ja onnen lähde. Eräänä yönä valvoin ja tajusin jälleen kerran kuinka onnellinen olen pojistani. Olen aina halunnut saada lapsia. Varsinkin ennen ensimmäistä raskautta minulla oli uskomaton niin fyysinen kuin psyykkinen tarve saada lapsi. Minun elämästäni olisi jäänyt puuttumaan iso palanen, jos en olisi lapsia saanut. Tunnen niin suurta kiitollisuutta pojistani.

Olen ollut kansalaisopistolla muutaman viikonlopun mittaisella elävän mallin piirustuskurssilla. Piirsin ja maalasin joskus aika tosissani ja haaveilin nuorena siitä myös jonkinlaista ammattia. En kuitenkaan ollut riittävän kunnianhimoinen tai lahjakaskaan ja elämä kuljetti toiseen suuntaan. Jonkun verran olen piirtämistä ja maalaamista harrastanut koko ajan. Kurssi on saanut tutun poltteen tyhjän paperin ääreen heräämään jälleen. Olen nauttinut tekemisestä, vaikka olen huomannut etten enää osaa niin hyvin kuin joskus olen osannut. Toivottavasti polte ei sammu ihan alkutekijöihin.

Jouluna menemme vanhempieni luokse Tampereelle. Toinen siskoni on tulossa sinne myös ja toinenkin luultavsti käy siellä jossain välissä. Haluan päästä välillä pois näistä täkäläisistä ympyröistä. Olisi kiva saada viettää joulua joskus aivan kolmisin poikien kanssa, mutta se ei täällä onnistu muutamasta syystä. Seuraavaksi paras vaihtoehto on paluu oman lapsuuden jouluperinteisiin. Jossain vaiheessa tämä asiaintila suretti minua, mutta nyt olen tottunut.

Loppujen lopuksi viihdyn elämässäni. Muutamia asioita on, jotka haluaisin muuttaa, mutta toisaalta ne eivät ainakaan tällä hetkellä häiritse niin aktiivisesti, että saisin tehtyä mitään asioiden muuttamiseksi. Jaksan uskoa tulevaisuuteen ja siihen, että se tuo minullekin vielä jotain hyvää.

Nyt tunnen mieleni hyväksi, koska sain kirjoitettua kaiken tämän ja koska kirjoittamalla onnistuin torjua kiusauksen lähettää viesti sille kummitusmiehelle.

Opinnoista ja oikeista valinnoista

Tapasin muutama päivä sitten kaupungilla tuttavan, jota en ollut tavannut varmaan pariin vuoteen. Luonnollisesti vaihdettiin kuulumisia. Sain osakseni taas kerran ihmettelyä kerrottuani opiskelevani taas. Koululla olen kuunnellut muutaman parikymppisen opiskelijakaverin murheita opintojen sujumisesta ja vääräksi koetusta alasta. Vanhempi poika on nyt kahdeksannella luokalla ja olemme varovasti jo keskustelleet peruskouun jälkeisestä ajasta. Tämä kaikki on saanut minut pohdiskelemaan opintoja ja omia ratkaisujani taas kerran.

Olen nyt opiskelemassa kolmatta ammattia itselleni. Olin lasten kanssa monta vuotta kotona, työttömänä useampaan otteeseen ja reilu puolitoista vuotta sairaslomalla masennuksen vuoksi, joten arvata saattaa etten omista kovinkaan kummoista työhistoriaa. Ensimmäinen ammatti oli kiinnostava ja voisin vieläkin kuvitella tekeväni niitä hommia, mutta kovin työllistävä se ei kuitenkaan ollut eikä tule olemaankaan. Toinen ammatti oli minulle aivan väärä. Töitä kyllä saattaisi löytyä, mutta en enää halua niitä töitä. Työssä oli toisaalta kiinnostaviakin puolia, mutta tunsin sillä alalla olevani koko ajan jotenkin vääränlainen ja liian epäsosiaalinen. Itsekseni olen ajatellut näiden tuntemusten olleen eräs masennukseen johtaneista syistä. Työkkärin kautta lähdin työkokeiluun aivan uudenlaisiin hommiin ja pääsin tutustumaan alaan jota nyt opiskelen. Tällä hetkellä olen innoissani opinnoistani (vaikka välillä tuleekin naristua opintojen raskaudesta ja työmäärästä) ja löytänyt itsestäni myös kunnianhimoa niiden suhteen. Koulun jälkeen toivon löytäväni jonkinlaisen työpaikan alalta. Sen suhteen en ole kovin kunnianhimoinen, koska realistisuus iskee iän ja työkokemuksen vuoksi.

Opiskelusta minulla on siis monenlaisia kokemuksia. Enimmäkseen olen koulunkäynnistä pitänyt. Ongelmana minulla on ollut, etten ole oikein koskaan tiennyt miksi haluaisin isona tulla. Peruskoulu meni hyvin ilman minkäänlaista vaivannäköä, enkä silloin oppinut opiskelemaan ja tästä tuli ongelmia seuraavassa vaiheessa. Peruskoulun jälkeen lähdin lukioon, koska sinnehän hyvin koulussa menestynyttä tyttöä työnnettiin enkä toisaalta muutakaan keksinyt. Jostain oikusta hakeuduin erikoispainotteiseen lukioon keskustaan. Lähiökakarana en oikein tuntenut sopeutuvani parempien perheiden lasten seuraan. Huomasin myös etten ollut erikoispainotteen suhteen niin lahjakas kuin olisin halunnut olla ja että lukiossa olisi pitänyt myös tehdä töitä. Jaksoin kärvistellä siellä melkein kaksi vuotta, jonka jälkeen luovutin. Talouskoulun kautta kurvasin kohti ensimmäistä ammattikoulutusta. Alaa olin kesätöissä kokeillut. Opintojen perässä muutin toiselle puolelle maata ja tapasin tulevan mieheni ja lasteni isän. Koulun jälkeen ehdin tehdä töitäkin jonkun verran ennen vanhemman lapsen syntymää. Ennen nuoremman syntymää ehdin taas pienen pätkän tehdä töitä. Mies kuoli nuoremman pojan ollessa puoli vuotta. Jäin kahden lapsen kanssa aika hankalaan tilanteeseen äitiyslomalla ilman työpaikkaa mihin palata. En siinä vaiheessa jaksanut miettiä mitään kovin järkevää ratkaisua. Jäin kotihoidon tuella kotiin ja palasin lukion penkille etäopintojen kautta. Opinnot pitivät minut järjissäni ja samalla sain olla lasten kanssa kotona, josta myös pidin. Huoli tulevaisuudesta, toimeentulo ja ryhdistäytymään patistava ympäristö sai minut hakeutumaan toisten opintojen pariin. Kirjoitin ylioppilaaksi ensimmäisenä opiskelusyksynäni. Teoriaopinnot menivät hyvin, mutta harjoittelujaksot olivat aika rankkoja. Koulun jälkeen ehdin taas muutamia pätkiä olla töissä ennen suurta romahdusta. Masennus vei minusta kaikki mehut pitkäksi aikaa. Vähitellen onnistuin räpiköimään kuivalle maalle. Muutaman työkkärin kurssin ja mainitun työkokeilun kautta olen päätynyt nykyiseen tilanteeseen.

Välillä olen jossitellut tekemiäni valintoja ja miettinyt mitä kaikkea olisin voinut tehdä toisin. Viime aikoina olen päässyt jonkinlaiseen rauhaan itseni kanssa. Olisin voinut monesti tehdä toisinkin, mutta parhaani olen yrittänyt niissä olosuhteissa. Ja tärkeimpänä, minä en olisi minä nyt, jos olisin tehnyt toisin. Esimerkiksi olen harmitellut sitä, etten sittenkään peruskoulun jälkeen mennyt lukioon. Mutta jos en olisi mennyt lukioon en olisi ystävystynyt sen tytön kanssa, jonka kanssa olin baarissa, jossa tapasin tulevan mieheni ja lapseni olisivat jääneet syntymättä. Kaikenlaista olen kokeillut ja kokenut ja melkoisen myllyn läpi olen mennyt. Tällä hetkellä viihdyn kuitenkin omana itsenäni hyvin ja olen omaan itseeni tyytyväinen.

Joten ymmärrän kyllä tuttavani taivastelun opiskeluni suhteen. Opiskelukavereitani olen rauhoitellut sanoen kaiken jotenkin järjestyvän jollain tavoin ja ettei heti kaksikymppisenä tarvitse olla varma kaikesta.

Pojan kanssa tulen varmasti keskustelemaan koulusta ja opinnoista vielä monta kertaa. Tällä hetkellä koulu ei hirveästi kiinnosta, mutta olen sanonut että pelkän peruskoulun varaan ei voi jättäytyä. Toisaalta en halua painostaa mihinkään tiettyyn suuntaan, sillä siitäkin on varoittavia esimerkkejä lähipiirissä. Poika on kuitenkin ihan fiksu kaveri ja olen tällä hetkellä ihan luottavainen myös hänen suhteensa.

Myöhäiset illat, aikaiset aamut

Nukkuminen on oikeastaan parasta mitä on. Vuosien varrella olen kärsinyt unettomuudesta aina välillä. Jossain vaiheessa en jaksanut tehdä muuta kuin nukkua. Lapsista nuorempi oli pienenä huono nukkuja ja rauhattomat yöt veivät myös minun voimani.

Takana on koulujuttujen suhteen tiukka pariviikkoinen. Varsinkin tämä viikko oli kauhea, kun jouduin tekemään kirjoitushommia yötä myöten saadakseni ne valmiiksi ajoissa. Unenpuute oli melkoinen. Osa päivistä olikin aika tokkuraisia. Tämä viikonloppu onkin sitten otettu univelkaa takaisin ihan kiitettävästi.

Koulustressin huomasin vaikuttavan myös unen laatuun. Nukahtaminen oli vaikeaa ja saatoin heräillä yöllä monta kertaa.

Unen määrässä ongelmia tuottaa minulle myös iltavirkkuus. Olen aina ollut iltapainotteinen ihminen. Monesti vaikka päivällä olisikin vetämätön olo, niin illan tullen virkistyn ja työkin sujuu hyvin. Arkiaamuina herätys on kuitenkin jo klo 6.15, jotta aamut sujuisivat edes jotenkin. Riittävän unen takaamiseksi illlalla pitäisi malttaa mennä ajoissa nukkumaan. Tämä tuottaa välillä ongelmia.

Onneksi opinnoissa on alkamassa nyt hieman kevyempi vaihe. Toivon mukaan. Toivottavasti osaisin myös nukkua paremmin. Hyvin nukuttujen ja tarpeeksi pitkien unien jälkeen olo on aina niin hyvä.

Yksinäisyydestä ja rakkaudesta

Olin tänään useamman tunnin vanhemman pojan kummisedän luona, joka korjasi autoradioni. Olen iloinen, että radio pelaa taas, mutta tunnen samalla itseni taas kerran yksinäiseksi ja surkeaksi. Syynä on seuraamani parisuhde-elämä. Vaikka tiedän, ettei pojan kummisedän ja vaimonsa elämä ole täydellistä, tunnen itseni niin kateelliseksi heillä vierailtuani. Kateelliseksi ja yksinäiseksi.

En ole kovin sosiaalinen ihminen. Minun on vaikea ottaa kontaktia varsinkin vieraisiin ihmisiin. Tarvitsen tietyn yksityisen tilan ympärilläni. Silti kaipaan ihmiskontaktia  ja olen sen puutteessa. Tuttavia minulla on, mutta ystäväksi tuntemiani minulla ei monta ole. En vain osaa olla ihmisten kanssa. Nuorempana tämä piirre oli välillä vielä vallitsevampi, mutta vanhemmiten olen opetellut olemaan ihmisten kanssa.

Mies sai aikoinaan minut avautumaan ja rakastamaan. Miehen kuolemasta on kuitenkin tänä syksynä jo 12 vuotta. Tämän ajan olen ollut suurimmaksi osaksi yksin poikien kanssa. Joitakin virityksiä on ollut tässä vuosien varrella, mutta mikään ei ole kehittynyt kovin pitkälle. Nykyisin pelkään edes yrittää pelätessäni satuttavani taas kerran itseni.

Toisaalta viihdyn hyvin itsekseni. Välillä on helpompi, kun ei tarvitse tehdä kompromisseja koko ajan. Kuulen niin paljon juttuja huonosti sujuvista parisuhteista, että olen tyytyväinen etten itse ole huonossa tai muuten vaikeassa suhteessa. Pahinta on oikeastaan se, että tiedän myös millaista voi olla silloin, kun parisuhteessa on kaikki hyvin. Tiedän toisaalta myös miltä ne huonot hetket tuntuvat.

Vielä minä haluan rakastaa ja saada vastarakkautta.

Tällä hetkellä vain juon viskiä, kuuntelen nostalgista musiikkia ja yritän olla katkeroitumatta.

Syyskuu

Syyskuu. Koulua kolme viikkoa takanapäin ja koko kesä on hävinnyt jonnekin muistoihin. Pidän kuitenkin opintojen tuomasta päiväjärjestyksestä ja eteenpäinmenemisen tunteesta.  Isoin asia kuitenkin on se, että on muutakin ajateltavaa kuin omat pienet ympyrät ja sosiaaliset kontaktit muihin ihmisiin.

Kirjoitustahti on hiipunut. Jossain mielenpohjalla kuitenkin on ollut halu kirjoittaa. Välillä olen ajatellut lopettaa tämän blogin kokonaan ja ehkä jatkaa jossain muualla. Taidan kuitenkin pysytellä tässä edelleen. Toivoakseni hieman useammin kirjoittavana kuitenkin.

Jonkun aikaa oli myös suhteen tapaista viritteillä sen menneisyyden miehen välillä. Siinä kaikessa oli kuitenkin liikaa kaikenlaista muuta mukana, etten kuitenkaan halunnut sen jatkuvan. Päätin luullakseni molemminpuoliseksi helpotukseksi laittaa suhteen jäihin. Toivoakseni ystävälliset välit säilyvät jatkossakin. Kaiken jälkeen olen helpottunut, vaikka tunnenkin itseni välillä yksinäiseksi.

Ohi valuvat päivät

Heinäkuun puoliväli. Lämpimät päivät valuvat vetelästi ohi. Suunnitelmat kesän tekemisistä jäävät toteuttamatta. Kaipaan jonkinlaista ryhtiä päiviini.

Tähän asti poikien kanssa enimmäkseen kotona. Viime viikolla tein ryhtiliikkeen ja järjestin reissuun lähdön. Olen intoa täynnä matkasuunnitelmista.

Olen opetellut puhumaan ja ennenkaikkea ajattelemaan minä-muodossa. Kahdentoista vuoden yksinhuoltajuus on jättänyt jälkensä ajatteluuni.

Ihan kivaa tämäkin kesäelämä.