Ahistaa ja tympii. Viikonloput tuntuvat yksinäisestä ihmisestä pitkälle. Viikolla oma opiskelu ja koko huushollin pyörittäminen täyttävät ajan. Nyt olisi hyvä aika tehdä jotain mukavaa, mutta mikään ei innosta. Samat vanhat kuviot ja ajatukset toistuvat aina vaan.
Kävimme tänään pitkästä aikaa pojan kummisedän ja tämän vaimon luona kylässä. Kyläreissu oli ihan mukava, mutta sen jälkeen on ollut taas ankea olo. Jotenkin tuollainen pariskunnan luona vierailu saa oman parittomuuden tuntumaan entistä kipeämmältä. Enimmäkseen en edes parisuhdetta kaipaa, mutta toisten läheisyyden näkeminen saa kyllä joskus oman olon niin surkean osattomaksi.
Viikolla ollut ystävänpäiväkin lisäsi yksinäisyyden tunnettani. Suomessa se ei ole niin parisuhdekeskeinen kuin monissa muissa maissa, mutta se vain lisäsi omaa vierauden tunnettani. Ei minulla ole oikein ystäviäkään. Se on loppujen lopuksi suhteettomuuttani kipeämpikin asia. Kouluaikaiset ystäväni ovat vain hävinneet vuosien myötä. Työ- ja opiskelukaverit jäivät taakse koulun tai työn loppuessa. Masennuksen ollessa pahimmillaan en jaksanut pitää yhteyttä kovinkaan moneen ihmiseen. Nyt voimia olisi enemmän, mutta ihmisiä ei enää ole. En osaa ystävystyä. Viihdyn nykyisten opiskelukavereiden kanssa koulussa, mutta muita yhtymäkohtia heidän kanssaan ei ole. He ovat niin eri vaiheessa elämäänsä kuin minä enkä usko heistäkään ystävää löytäväni.
Minäkin haluan ystävän. Minäkin haluan jonkun jonka kanssa viettää aikaa, höpöttää, nauraa ja puhua vakavia. Minäkin haluan jakaa asioitani jonkun kanssa. Minäkin haluan saada tukea ja ymmärrystä ja myös antaa sitä. Minäkin haluan saada läheisyyttä.
Tätä minulla ei ole. Ja ilman sitä minä tunnen olevani jotenkin vajaa ja poikkeava. Kykenemätön tavalliseen elämään.
En jaksa olla aina se vahva, se joka selviää kaikesta. Minäkin haluaisin, että joku lohduttaisi minua ja pitäisi edes hetken hyvänä.
