tiistai 29. marraskuuta 2011

Lunta


Eilen aamulla oli mukava herätä. Yöllä oli satanut lunta 15 senttiä. Työttömyyden harvoja iloja on se että pääsee talvellakin ulos valoisan aikaan. Vaikka turhan harvoin saan itseni ulos. Eilen kuitenkin tein reilun tunnin lenkin ja nautiskelin muuttuneesta maisemasta.


Talven hankalat puolet muistuttivat itsestään myös. Ei ollut kovin kivaa kaivella autoa esiin kinoksesta. Liukastelin myös useamman kerran auraustraktorin kiiltaväksi jättämällä kävelytiellä.


Tänään lämpötila oli nollan tuntumassa. Maisema on vielä luminen. Säätiedotuksessa on luvattu lämmintä ja sadetta. En jaksa uskoa vielä näiden lumien pysyvyyteen.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Talventuloa


Taas on viikko mennyt. Aika tuntuu lipuvan käsistä. Kirjoittaminen on usein mielessä, mutta aina jotain muuta tuntuu tulevan tehtäväksi. Kuitenkin minusta tuntuu siltä etten saa mitään tehdyksi. On ehkä taas liian monta projektia kesken yhtäaikaa.

Viikolla oli parina päivänä lunta maassa. Olin tyytyväinen, että olin saanut viime viikonloppuna vihdoinkin talvirenkaat vaihdettua. Lumi kuitenkin suli ja nyt kaikki on synkkää ja pimeää. Muutaman lumisen päivän jälkeen pimeyden huomaa paremmin. Odotan talvea.

Joulukin on tulossa kovaa vauhtia. Kaupoissa joulutavaroita on ollut esillä jo kauan. Pikkuhiljaa olen alkanut viritellä omaa mieltänikin jouluajatuksiin. Perjantaina laitoin jouluvalot pihalle. Olen hankkinut jo osan joululahjoista ja aloittanut joulukorttien teon. Minulle on monta kertaa ihmetelty miten viitsin ja haluan tehdä joulukortteja itse. Minusta joulukorttien lähettäminen on mukava tapa. Joulukorttien tekeminen on minulle myös jouluperinne. Lapsena askartelimme siskoni kanssa kortteja ja myimme ne vanhemmillemme. Näin saimme rahaa joululahjoihin. Pari kertaa olen tehnyt joulukortit omista valokuvista, mutta silloinkin niissä on pitänyt olla jotain ideaa. Tänä vuonna askartelen, tosin valmiista aineista. Askarteleminen on kivaa ja rentouttavaa. Ja sitä paitsi joulukortti on sopivan pieni kohde.

Huoneiden järjesteleminen alkaa olla onneksi loppusuoralla. Vanhemman pojan tavarat ovat kaikki jo alakerrassa, jossa ne odottavat vielä laatikoihin ja hyllyihin järjestämistä. Minun oma sopukkani on valmis. Sain sängyn tällä viikolla ja kyllä oli ihana nukkua oikeassa sängyssä kahden kuukauden vuodesohvalla nukkumisen jälkeen. Nuoremman pojan puolella pitänee vielä huonekalujen paikkaa vaihdella. Tauluja, verhoja ja muuta pientä pitää myös vielä laittaa paikoilleen.

perjantai 11. marraskuuta 2011

11.11.11

Parin paemmin nukutun yön ja hyvin sujuneen päivän jälkeen toissapäiväinen ahdistus alkaa olla mennyttä. Taas jouduin huomaamaan, miten heikoissa kantimissa mielentila kuitenkin vielä on. Aina ei tarvitse tulla isojakaan vastoinkäymisiä kun ahdistus jo puskee pintaan.

Huomaan kuitenkin myös sen miten paljon paremmin voin kuin huonoimpina aikoina. Silloin äskeisen ahdistuksen kaltainen olotila oli ihan tavanomaista.

Pitäisi lähteä jatkamaan siivoamista. Yksi hyllykin pitäisi kasata. Poika haluaisi muuttaa uuteen huoneeseensa nyt viikonloppuna. Ihmettelen vain miten saamme kaiken alakertaan.

torstai 10. marraskuuta 2011

Äiti on vähän väsynyt


Asiat eivät tietenkään voi sujua niin yksinkertaisesti ja helposti kuin toivoisi. Maanantaina pojalla oli sen murtuneen ranteen vuoksi kontrolli keskussairaalassa. Runsaan odottelun  jälkeen pääsimme lääkärin luo ja kuulimme etteivät ranteen luut olleet pysyneet paikoillaan. Lääkäri ei kuitenkaan olut varma siitä, mitä tilanteessa kannattaisi tehdä. Aikuiselle olisi selvästi pitänyt tehdä korjaustoimenpide, mutta kasvuikäisen ollessa kyseessä lääkäri epäröi. Murtumakohta oli lähellä luun kasvulinjaa ja korjaus voisi vahingoittaa sitä ja vaikuttaa siten käden kasvuun. Toisaalta jos rannetta ei korjattaisi se jäisi virheasentoon ja voisi aihettaa kipuja ja toimintahäiriöitä. Lääkäri sanoi keskustelevansa tapauksesta toisen, poikaa ennenkin hoitaneen kirurgin kanssa, ja ilmoittavansa meille tiistaiaamuna päätöksestä.

Olin harmissani asiasa ja poika vielä enemmän. Sain tyynnytellä ja rauhoitella lasta lääkärikäynnin jälkeen aika tavalla. Sukulaisille piti puhelimitse selivittää tilannetta monta kertaa.

Tiistaiaamuna sitten saimme puhelun vähän jälkeen kahdeksan. Lääkärit olivat päättäneet tehdä korjausoperaation. Meitä pyydettiin saapumaan lastenosastolle kymmenen ja yhdentoista välillä. Tässä vaiheessa toivoin vielä selvittävän päivän reissulla, vaikka tiesin edessä olevan taas nukutuksen. Poika ei todellakaan ollut ihastunut koko hommaan. Sairaalassa alkutoimet hoituivat joutuisasti ja sitten edessä oli taas odotusta. Olin nälkäisen ja pahantuulisen pojan seurana koko ajan. Leikkaussaliin poikaa lähdettiin viemään puoli kahden jälkeen. Kävin syömässä ja kävelemässä. En osannut kotiinkaan lähteä ja olin luvannut olla poikaa vastassa osastolla. Tulin osastolle ja sain odotella aika kauas. Pojan voinnista ja osastolle tulosta ei kukaan tuntunut tietävän mitään. Odottelin ja odottelin. Poika tuotiin osastolle puoli kuuden jälkeen. Hän oli aluksi vielä melko tokkurassa. Pikkuhiljaa alkoi olla nälkä ja jano ja sai myös luvan syödä ja juoda. Pahoinvointia ei onneksi tullut. Ranteeseen oli laitettu tukipiikki sisälle ja uusi kipsi. Huoneessa oli kaksi muutakin potilasta. Heille oli ilmeisesti tehty isommat operaatiot. Toisella pojalla oli paljon vieraita ja toinen puhui puhelimessa. Olin sairaalalla vielä pari tuntia. ja tulin kotiin kahdeksan maissa.

Sillä aikaa oli nuorempa 10-vuotias poika ollut yksin kotona koulun jälkeen. Olin varannut kotiin ruokaa ja soitin hänelle useita kertoja. Kotona ei tuntunut olevan mitään hätää. Tiesi toki ajan olevan pitkä, mutta poikien isomummi asuu samassa talossa ja uskoin sen tuovan turvaa nuoremmalle. Sain kuitenkin kuulla kyseiseltä isomummilta jättäneeni pojan liian pitkäksi aikaa yksin. Poika ei itse valitellut.

Tänään aamulla olin lähdössä sairaalaan. Olisin halunnut ehtiä lääkärikierrolle, koska olisin halunnut kysellä jatkosta. Anoppi soitti ja kyseli pojan vointia. Hän on ollut sitä mieltä että poika on rasittanut liikaa kättänsä ja siksi luut eivät pysyneet paikoillaan. Hänellä on myös vahvat epäluulot keskussairaalaa kohtaan (osin aiheestakin). Kun kerroin olevani kohta lähdössä sairaalalle ihmetteli hän kovasti sitä ja kyseli enkö mene töihin. Kuulemma ainakin yksityisellä puolella tälläiset runsaat poissaolot vaikuttaisivat töiden jatkumiseen.

Nuorempi poika lähti kouluun ja minä sairaalaan. Lääkäri oli jo ehtiny käydä kierrolla ja luvannut pojalle kotiinlähdön. Odottelimme jonkun aikaa lähtöä ja asiaan kuuluvien rituaalien jälkeen pääsimme kotiin. Kotona olimme ennen yhtätoista. Olisin itseasiassa ehtinyt osaksi aikaa töihin, mutta olin jo sopinut sinne olevani poissa. Lisäksi olin tosi väsynyt ja anopin puhelinsoitto oli saanut taustalla olleen ahdistuksen puhkeamaan. Pojan ranne näyttää nyt kuitenkin hyvälle. Kuukauden päästä meillä on aika kipsin ja tukipiikin poistoon. Tämä pitäisi tehdä poliklinikalla.

En siis käy "oikeissa töissä" vaan kolme kertaa viikossa kuntouttavassa työtoiminnassa. Olen siellä tykännyt käydä ja mielelläni jatkaisinkin sitä. Saan työmarkkinatukea ja osallistumispäiviltä lisäksi yhdeksän euroa.

Poikien kanssa on ollut lukuisia sairaalareissuja. Vanhempi poika joutui olemaan syntymänsä jälkeen kuukauden sairaalassa ennen kotiinpääsyä. Hänelle on tehty myös muutama iso leikkaus ja lääkärissä ja erilaisissa tutkimuksissa on pitänyt käydä aivan riittämiin. Nuoremmalle pojalle ei ole tarvinnyt tehdä niin isoja operaatioita, mutta sairaala- ja lääkärireissuja on hänellekin kertynyt. Pojille ei näistä reissuista ole jäänyt isompia pelkoja tai traumoja. Minulle sensijaan nämä alkavat olla aika rasittavia.

Minä olin yksitoistavuotiaana melkein viikon sairaalassa eristettynä. Vanhempani eivät pystyneet olemaan luonani. Muistelen heidän kuitenkin käyneen minua katsomassa melkein joka päivä. Muistan tunteneeni itseni yksinäiseksi ja surkeaksi. Senkin vuoksi halusin olla pojan luona sairaalassa.

Jos mulla vielä olisi rauhoittavia lääkkeitä niin nyt olisi sellaisen paikka. Ahdistus on kasvanut sisälläni koko päivän. Tunnen itseni niin huonoksi äidiksi ja ihmiseksi. Mieli käy ylikierroksilla enkä osaa asettua edes nukkumaan valtavasta väsymyksestä huolimatta.

Yritettävä kuitenki on. Huomenna on taas uusi päivä joka pitäisi jaksaa olla.

lauantai 5. marraskuuta 2011

Pyhäinpäivänä

Edellisestä kirjoituksesta on päässyt vierähtämään taas luvattoman pitkä aika. Kaikenlaista on tapahtunut ja aina kun olen miettinyt, että tästä pitää kirjoittaa niin tapahtuu jo jotain muuta. Tänään olenkuitenkin viettänyt hiljaiseloa. Pojilla pistäytyi päivällä yksi kaveri, mutta muuten on ollut poikkeuksellisen rauhallista.


Hautausmaalla kävin nuoremman pojan kanssa viemässä kynttilöitä haudalle. Ensi viikonloppuna edessä on uusi reissu, koska on isänpäivä. Oli aika kylmä, joten emme jääneet kiertelemään hautausmaalle pidemmäksi aikaa. Yleensä minusta hautausmailla käveleminen on mukavaa. Hautausmaat ovat rauhoittavia paikkoja.


Syyslomastakin on jo pari viikkoa. Me olimme silloin vanhempieni luona Tampereella. Minä olin ollut Tampereella edellisen kerran viime vuoden kesällä. Pojat olivat siellä jonkun aikaa kesällä, mutta minä en päässyt silloin sinne työjuttujen vuoksi. Oli mukava olla vanhempien luona. Siellä saa jollakin lailla taantua lapseksi jälleen. Oli myös hauska tavata molempia pikkusiskoja. Minulla oli ollut ikävä myös koko kaupunkia. Se on kuitekin minulle lapsuuteni ja nuoruuteni kaupunki.


Kävimme myös päiväselti tervehtimässä minun isovanhempiani Pohjaslahdella. Vaari oli mennyt paljon huonompaan kuntoon kuin edellisellä kerralla. Se sattui sydämeen, vaikka olinkin kuullut asiasta paljon isältä. Mummu onneksi porskutti edelleen, mutta hänestäkin näki vaarin hoidon käyvän voimille.


Teimme Tampereelta käsin myös risteilymatkan Tukholmaan. Edellisestä risteilystä on jo monta vuotta. Pojat olivat silloin tosi pieniä ja matkassa oli muitakin. Nyt olimme liikkeellä kolmestaan. Jännitin etukäteen matkaa älyttömän paljon. Onneksi kaikki sujui hyvin. Ensimmäinen yö laivalla oli tosin turhan keinuisa ja Tukholmaa nähtiin suunniteltua vähemmän. Kokemus oli kuitenkin mieluinen. Risteilyllä olisi kiva käydä useamminkin. Rahanpuute tosin rajoittaa matkustelua ja täältä susirajalta on vähän turhan pitkä matka satamaan.


Loman jälkeen alkoi remontti. Pojat alkavat olla jo niin isojaettä tarvitsevat enemmän omaa rauhaa. Olen muuttanut asunnon huonejärjestelyjä niin, että entisestä makuuhuoneesta tuli olohuone ja olohuoneesta makuusopet minulle ja nuoremmalle pojalle. Alakertaan remontoitiin huone vanhemmalle pojalle entiseen varastoon. Alakerran huone on nyt muuttoa vaille valmis.Onneksi minun ei tarvinnut olla tekemässä kaikkea itse. Yläkerrassa huonekalut hakevat vielä paikkaansa. Vielä pitää hankkia hyllyköitä tilanjakajiksi ja minulle uusi sänky.

Onneksi ehdimme saada vanhemman pojan kanssa maalaushommat tehtyä. Tämän viikon torstaina soitettiin minulle koulusta töihin. Poika oli kaatunut välitunnilla ja käsi oli jäänyt pahasti alle. Epäiltiin ranteen murtuneen. Kouluavustaja toi pojan päivystykseen, jonne minä tulin työpaikalta. Piene odottelu jälkeen pääsimme lääkärille, sitten röntgeniin ja taas lääkärille. Lääkäri totesi rannemurtuman ja passitti meidät ensiapupuolelle. Siellä odotimme pääsyä lääkärille, joka totesi tarvittavan luiden paikoilleen asettamista ja kipsausta nukutuksesta. Odotimme verikokeitten ottamista ja pääsyä osastolle. Osastolla odotimme lisää. Onneksi poika ei ollut kovin kivulloinen. Jouduin lähtemään kotiin toisen pojan luo. Leikkaussaliin poika pääsi puoli kahdeksan aikoihin. Operaatio oli pikainen ja sujui hyvin. Minä tulin sairaalaan aamulla. Yö oli mennyt hyvin. Lääkäri oli ehtinyt jo käydä ja luvata kotiutuksen samalle. Aamupäivän yritimme saada aikamme kulumaan ja puolen päivän aikaan pääsimme kotiin. Perjantaina poika oli jo koulussa. Maanantaina menemme käymään taas röntgenissä ja lääkärissä. Nyt tilanne näyttää hyvälle.