Ikävystyttää

Perjantaista lähtien olo on ollut tukkoinen, nenä vuotaa, yskittää ja joka paikkaa kolottaa. Kuumetta ei kuitenkaan ole. Olen ottanut särkylääkkeitä, joilla olo on pysynyt kohtuullisena. Mitään ei kuitenkaan jaksa tehdä eikä mikään innosta.

Olen kyllästynyt lumeen ja talveen. Inhoan liukkautta ja kylmää. Viikolla olin huomaavinani jotain keväänmerkkejä, mutta nyt tuntuu ettei talvi lopu ikinä.

Nuoremmalla on ensi viikolla syntymäpäivät. Pitäisi keksiä joku kiva lahja ja järjestää kahvittelu mummeille ja kummeille. Onneksi poika ei ole enää innostunut mistään kaverisynttäreistä.

Toivottavasti tämä olo alkaisi pikkuhiljaa kohentua. En jaksa itseäni nyt.



Aamut

Kurssia on käyty jo reilut kaksi viikkoa. Tietty rytmi tuntuu löytyneen. Ensimmäisinä päivinä olin aika väsynyt päivän jälkeen,  mutta laitoin sen alkujännityksen piikkiin.

Ongelman muodostavat aamut. Olemme kaikki kolme aika iltapainotteisia ihmisiä ja aamulla uni maistuisi itse kullekin. Olen yrittänyt nyt hieman aikaistaa omaa ylösnousuani. Kuntouttava työ alkoi myöhemmin aamupäivällä ja sain hyvin laitettua pojat koulutielle ja silti vielä hengähtää ennen omaa lähtöäni.

Nyt kurssilla pitää olla joka aamu klo 8.15. Kävellen, jos olen liikkeellä, pitää kotoa lähteä varttia vaille kahdeksan. Sitä ennen pitää ehtiä syödä, herättää pojat, laittaa itsensä lähtökuntoon, ruokkia kissat, herättää pojat, tehdä eväät ja varmistaa, että pojilla on kaikki tarvittava mukana ja vielä kerran herättää pojat ja katsoa, että ne varmasti nousevat ja jopa söisivät jotain ennen kouluunlähtöä.

Ehtimisen kanssa tekee joskus tiukkaa. Itseni kyllä saan lähtökuntoon, mutta poikien ylös kiskominen on joskus tosi työlästä. Oman aikatauluni osaan aika hyvin ohjelmoida, mutta pienet asiat kuten luistimensuojien etsiminen voivat saada koko systeemin romahtamaan.

En pidä aamuista. Mutta olen jotenkin oppinut sietämään niitä.

Teinielämää

Pojat olivat koko päivän toistensa kimpussa. Syödessä toinen kuulemma maiskutti ja kun siitä huomautettiin oli kohta molemminpuolinen huuto valmis sa sitten paukkuivatkin jo ovet. Välillä on huudatettu musiikkia niin että koko talo tärisee. Toista on nimitelty kaikin mahdollisin tavoin. On haukuttu toisen tekemiset, kaverit ja fyysiset ja psyykkiset ominaisuudet. On tapeltu telkkarin kaukosäätimen hallinnasta ja kaikesta muusta mahdollisesta.

Nuorempi oli pari tuntia kaverinsa luona ja talossa oli silloin pieni rauhallinen hetki.

Vanhemmalla olisi tarvetta jos jonkinlaiselle tavaralle. Nyt pitäisi saada uudet, omat stereot. Ja kuulokkeet. Ja uusi peliohjain pleikalle. Ja uusia pelejä. Ja merkkihuppari. Ja limpparia ja sipsejä kaupasta. Ja yhtä sun muuta toistakin. Ja kun minä sanon, ettei nyt ole rahaa tai että jotain voisi saada synttärilahjaksi kuukauden kuluttua niin tuloksena on lähinnä mökötystä ja lisää ovien paiskomista.

Olen totaalisen kyllästynyt tälläiseen. En jaksa olla koko ajan selvittämässä poikien välejä, patistamassa kotitöiden ja läksyjen pariin ja olemaan tyhmä.

Toisaalta ei voi olla muistelematta omaa nuoruuttaan. Niin samaa. Toisaalta. Niin materian perään en ollut, mutta aikakin oli eri. Samoin muistan itsekin melkoisia tappeluita siskojeni kanssa. Kielenkäyttö oli vähän siistimpää, mutta kyllä mekin osasimme toistemme kipupisteet löytää. Myös tunteisiin pystyn jotenkin samaistumaan. Myönnän, että varsinkin nuorempi osaa olla todella ärsyttävä. Mutta ei se kyllä myöskään helpota omaa ärsytystä.

Onneksi kaikki päivät eivät ole niinkuin tämä oli.



Liikunnasta ja vähän muustakin

Voisin kirjoitaa pitkän jutun omasta monimutkaisesta suhteestani liikuntaan. Vaikeasta masennuksesta jotenkuten toipuneena en voinut olla aamulla huomaamatta tätä uutista. Toivottavasti sen huomasivat myös ne ihmiset, jotka tyrkyttivät minulle liikuntaa ainoana oikeana lääkkeenä masennukseen. Muita keinojahan ovat tietysti työn teko ja se että ottaisi vain itseään niskasta kiinni ja ryhdistyisi. (Missään tapauksessa ei pidä jäädä sairaslomalle makaamaan ja - hui kauhistus - syödä lääkkeitä. Kaikenlaisesta keskusteluavusta puhumattakaan.)

Myönnän toki liikunnan olevan joskus ihan kivaa ja sillä olevan vaikutusta terveyteen, mutta en  hyväksy/jaa toisten uskoa liikunnan kaiken pelastavaan onneen.

Olenko vähän katkera?

Viikko takana

Ensimmäinen kurssiviikko on takana. Homma vaikuttaa edelleen ihan mielenkiintoiselta. Porukka on taustoiltaan melko erilaista ja osasta huomaa sen, etteivät ole niin innoissaan. Itse yritän saada hommasta jotain irtikin. Sitäpaitsi ihmisten tarkkaileminen on lempipuuhiani.

Olin muutama vuosi sitten samantapaisella kurssilla ja täytyy todeta sen olleen enemmän sitä tilastojen kaunistamista. Vaikka eihän sitä tiedä mitä tällä kurssilla tulee eteen. Olen mietiskellut, että tälläisestä työvoimakoulutuksesta saisi hyvän kirjan aiheen.

Tänään olemme viettäneet laatuaikaa poikien kanssa. Katsoimme telkkaria ja vaihteeksi juteltiin ilman, että kukaan poistui paikalta ovia paiskoen. Päivällä kävimme kylässä vanhemman pojan kummisedän luona. Edellisestä vierailusta oli aikaa. Johtunee ehkä kummisedän nykyisestä vaimosta. Jossain toisissa oloissa voisin olla hyväkin kaveri tämän kanssa, mutta nyt tuntuu välillä siltä että meistä ei niin hirveästi siellä pidetä. Vaimoa saattaa häiritä miehen edellisen avioliiton aikaiset ystävät. Tai se, että olen ns. pariton nainen.

Oma parittomuus on taas tänään ollut mielessä. Viime yönä entinen miesystävä oli lähetellyt kännisiä vonkausviestejä. Onneksi en huomannut vielä yöllä. Ensimmäinen reaktio oli ajatus, että miten se kehtaa. Toisaalta olin jotenkin mielissäni siitä, että joku ajattelee minua naisena. Ennen kaikkea olin yllättynyt miten kovasta viestit sekoittivat ajatukseni. Olin luullut päässeeni tasapainoon ajatuksissani tämän miehen kanssa. Ei minua tämä mies sinänsä houkuta, mutta olisihan se parisuhde joskus ihan kiva asia olla olemassa. Puhumattakaan säännöllisestä seksielämästä.



Tänään



Musta kissa mustalla repulla.

Tänään oli ensimmäinen kurssipäivä. Päivällä oli kestoa vain neljä tuntia. Kävimme läpi kaikenlaisia käytännön asioita ja esittelimme itsemme. Onneksi ei vielä ainakaan tarvinnut leikkiä mitään tutustumis- ja ryhmäytymisleikkejä. Ne on aina jotenkin niin teennäisiä. Porukka vaikutti ihan mukavalta ja rennolta. Omat tunnelmat on nyt ihan positiivisia ja odottavia.

Kissa karkasi aamulla mummilta ulos. Talviaikaan en ole montaa kertaa käyttänyt kissaa ulkona eikä se ole ulos halunnutkaan. Nytkin onneksi ulkona taisi olla kissan mielestä liian kylmä. Reilun metrin päässä rappusista se oli käynyt ja pyörähtänyt takaisin. Siellä se odotti rappusilla, kun ehdin hätiin.

Jonkun loppu, jonkun alku

Torstaina olin viimeistä päivää kuntottavassa työtoiminnassa. Pääsin sille kurssille, joka alkaa jo maanantaina. Yli vuoden kävin tuolla töissä. En ole missään aikaisemmassa työpaikassani ollut näin pitkää yhtämittaista jaksoa. Minulla on hivenen haikea olo. Viihdyin tuolla hyvin. Oli mukava huomata oppivansa joku aivan uusi homma ja olla siinä vielä ihan hyvä. Oli hyvä päästä välillä irti kotiympyröistä. Oli mukava tuntea olevansa hyödyksi. Tunnen nyt olevani aika tavalla varmempi kuin aikaisemmin. Ehkä minusta sittenkin on vielä johonkin. Osaan taas olla tekemisissä ihmisten kanssa.

Sehän se taitaa olla eräs kuntouttavan työtoiminnan tavoitteista. Tilastojen kaunistamisen lisäksi.

Elämäni ensimmäiset itse tehdyt Runebergin tortut.

Huomenna sitten alkaa kurssilla olo. Toivon todella sen olevan hyödyksi minulle, että osaan ottaa siitä kaiken irti. Ja että siitä voisi jotain hyötyä saada. Mutta onpahan ainakin jotain tekemistä. En haluaisi enää joutua jäämään kotiin neljän seinän sisälle mädäntymään. Varsinkin nyt kun olen jotain motivaatiota löytänyt itselleni.