lauantai 7. joulukuuta 2013

Hajamietteitä kiireen keskeltä


Opiskelua vielä viikko jäljellä tälle syksylle. Olen laskenut päiviä joululoman alkuun ja pelännyt etten pysty tekemään kaikkea tarvittavaa. Nyt alkaa koulustressi jo onneksi hieman helpottaa. Isoin osa kaikista töistä on jo tehty. Vielä on jäljellä englannin suullinen tentti ja erään ryhmätyöprojektin kirjoitusosion viimeistely, esityksen suunnittelu ja esitys ja muutama pikkuhomma päälle. Loppusyksy on ollut oikeasti aika rankka. Olen ollut välillä aika väsynyt ja kireä. Nyt lopun häämöttäessä alkaa olla pieni voittajaolo. Nyt jaksoin kaiken tämän, osasin ja pystyin sittenkin. Joulun jälkeen edessä on uusia haasteita. Perusopinnot on nyt suoritettu ja suuntautumisopinnot alkavat uusissa ryhmissä. Uusi ryhmä jännittää. Tähän nykyiseen olen sopeutunut hyvin ja saanut siinä itselleni soveltuvan kolon. Toivottavasti uusi ryhmä on yhtä mukava.

Yksinäisyys vaivaa edelleen ajoittain. Kaipaan parisuhdetta. En vain jaksa tehdä mitään sellaisen löytymisen eteen. Opiskelu ja arjen pyörittäminen vievät ajan ja energian. Elämä rullaa omia uomiaan ja toisaalta on vaikea kuvitella miestä tähän tilanteeseen. Mahdollisen miesystävän löytyminen vaatisi aika monelta taholta sopeutumista. Muiltakin kuin minulta ja lapsilta. Ympäristön asenteet lesken uuden suhteen löytymisen suhteen ovat paljon kovemmat kuin muuten yksin jääneen. Eritoten nyt kun miehen kuolemasta on jo niin pitkä aika, tilanne on vain päässyt vakiintumaan tälläiseksi. Sopeutumista uuden miehen asettuminen minun elämääni vaatisi minultakin. Olen toisaalta niin tottunut vastaamaan ja huolehtimaan kaikesta itse. Lapset asettavat myös rajoituksia uudelle suhteelle. Pojat ovat minun kanssani aina ja koko ajan. Minulla ei ole jokatoisen viikonlopun vapaita niinkuin eronneilla ystävilläni. Jos haluan omaa aikaa, vaatii se aina järjestelyjä. Nyt pojat ovat onneksi jo niin isoja, että pärjäävät jonkun aikaa keskenään, mutta ei siinä ajassa vielä uutta miestä etsitä. Enkä toisaalta ole halunnut poikien elämään mitään vaihtuvaa isäpuolikanditaattien jatkuvaaa kavalkadia. Ongelmana on myös mahdollisen uuden kumppanin tapaaminen. Minulla ei ole sellaista ystävää, jonka kanssa käydä tutkimassa yöelämän tarjontaa ja yksin en jaksa lähteä liikenteeseen. Olen ollut töissä naisvaltaisella alalla ja naisvaltaisissa työpaikoissa. Nykyisessä opiskelupaikassa suurin osa miehistä on niin nuoria, ettei heitä voi ajatella siinä mielessä. Muualla en juuri liiku. Joku voisi ehdottaa netin seuranhakumahdollisuuksia. Olen niitäkin joskus kokeillut eivätkä kokemukset olleet kovin rohkaisevia. Ehkä jollain suuremmalla paikkakunnalla tarjontaa voisi olla enemmänkin. Kovin pitkä välimatka kumppaniin ei taas houkuta yhtään, koska siitäkin on kokemusta. Kai täytyy vain tyytyä siihen, että hivenen ylipainoisella kahden teinipojan totaaliyksinhuoltajalla, joka kaiken lisäksi opiskelee eikä ole edes töissä, ei vain ole kysyntää miesmarkkinoilla. Olen tyytynyt suuntaamaan ajatukset tulevaisuuteen ja siihen kun pojat ovat vielä isompia.

Pientä viritystä oli eräässä vaiheessa sen menneisyyden miehen kanssa. Sille laitoin tällä kertaa itse stopin. Pientä viestiä on senkin jälkeen kulkeutunut suuntaan ja toiseen. Jotain halua ja tunnetta on ilmassa molemminpuolin, mutta muut olosuhteet tekevät tilanteen mahdottomaksi. Jotenkin haluaisin tämän kuvion selväksi johonkin suuntaan. Ehkä sitten pystyisin paremmin suuntaamaan ajatukseni uusille urille. En ymmärrä tämän miehen vaikutusta mielenrauhaani. Kyseessä on monimutkainen ja hankala tilanne, joka juontaa kauas menneisyyteen. Olen myös kuitenkin iloinen tästä kummituksesta, koska tilanne sai minut havahtumaan naiseuteeni ja siihen, että minullakin on seksuaalisia tarpeita.

Masennusta olen pyöritellyt mielessäni myös monelta kantilta. Pikkusiskollani tilanne on nyt aika akuutti ja olen käynyt läpi omaa masennyshistoriaani ja miettinyt syitä omaan masennukseeni. Olen myös pohtinut perinnöllisyyden vaikutusta asiaan, sillä tätä tuntuu olevan suvussa yllättävän paljon. Toisaalta olen miettinyt paljon masennukseen liittyviä häpeäntunteita. En ole suurimmalle osalle uudemmista tuttavistani puhunut mitään omasta masennuksestani, enkä kaikkien vanhohenkaan kanssa ole asiasta syvällisemmin keskustellut. Jotenkin häpeän omaa heikkouttani ja sairastumistani, hukkaan menneitä vuosia elämässäni. En haluaisi, että minullä on aukkoja työhistoriassa sen takia, että olen ollut masennuksen vuoksi pois työelämästä.

Olen huomannut joidenkin lähipiirini ihmisten reaktioista valittaessani stressistä ja väsymyksestä kahtalaista ajattelua. Ensimmäinen on pelko siitä, että nyt se taas on masentumassa ja toinen se, että nythän sillä on kaikki hyvin, mitä se nyt valittaa. En kuitenkaan omasta mielestäni ole lähelläkään masennusta tai muuta sellaista ja toisaalta koen oikeudekseni olla välillä väsynyt ja stressaantunut vaikka en ole masentunut ja joskus olen sitä ollut.

Välillä tuntuu, että valitan aina pojista ja siitä kuinka rankkaa on olla yksinhuoltaja. En voi kuitenkaan sanoin kuvata sitä kuinka tärkeitä ja rakkaita lapseni minulle ovat. Pojat ovat minulle suurin ilon ja onnen lähde. Eräänä yönä valvoin ja tajusin jälleen kerran kuinka onnellinen olen pojistani. Olen aina halunnut saada lapsia. Varsinkin ennen ensimmäistä raskautta minulla oli uskomaton niin fyysinen kuin psyykkinen tarve saada lapsi. Minun elämästäni olisi jäänyt puuttumaan iso palanen, jos en olisi lapsia saanut. Tunnen niin suurta kiitollisuutta pojistani.

Olen ollut kansalaisopistolla muutaman viikonlopun mittaisella elävän mallin piirustuskurssilla. Piirsin ja maalasin joskus aika tosissani ja haaveilin nuorena siitä myös jonkinlaista ammattia. En kuitenkaan ollut riittävän kunnianhimoinen tai lahjakaskaan ja elämä kuljetti toiseen suuntaan. Jonkun verran olen piirtämistä ja maalaamista harrastanut koko ajan. Kurssi on saanut tutun poltteen tyhjän paperin ääreen heräämään jälleen. Olen nauttinut tekemisestä, vaikka olen huomannut etten enää osaa niin hyvin kuin joskus olen osannut. Toivottavasti polte ei sammu ihan alkutekijöihin.

Jouluna menemme vanhempieni luokse Tampereelle. Toinen siskoni on tulossa sinne myös ja toinenkin luultavsti käy siellä jossain välissä. Haluan päästä välillä pois näistä täkäläisistä ympyröistä. Olisi kiva saada viettää joulua joskus aivan kolmisin poikien kanssa, mutta se ei täällä onnistu muutamasta syystä. Seuraavaksi paras vaihtoehto on paluu oman lapsuuden jouluperinteisiin. Jossain vaiheessa tämä asiaintila suretti minua, mutta nyt olen tottunut.

Loppujen lopuksi viihdyn elämässäni. Muutamia asioita on, jotka haluaisin muuttaa, mutta toisaalta ne eivät ainakaan tällä hetkellä häiritse niin aktiivisesti, että saisin tehtyä mitään asioiden muuttamiseksi. Jaksan uskoa tulevaisuuteen ja siihen, että se tuo minullekin vielä jotain hyvää.

Nyt tunnen mieleni hyväksi, koska sain kirjoitettua kaiken tämän ja koska kirjoittamalla onnistuin torjua kiusauksen lähettää viesti sille kummitusmiehelle.