sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Pieniä iloja



Nyt oli pitkästä aikaa mukava ja rauhallinen viikonloppu. Ei vieraita talossa, paitsi poikien kavereita jonkun aikaa. Emme myöskään itse olleet käymässä missään. Ei tarvinnut olla sosiaalinen. Sain kaikessa rauhassa istua sohvannurkassa lukemassa. Pojatkin olivat melko rauhallisesti yhdessä.

Viikolla minua vaivannut inha nuha alkaa olla ohi. Yskittää vielä ja nenäliinoja kuluu, mutta ajatus kulkee taas.

Lumi on hävinnyt pihasta tällä viikolla aika vauhdilla. Nyt jo minäkin osaan innostua kevään tulosta. Oikein tarkkaan katsoessa kukkapenkistä kurkisti skillan alkuja. Kissakin innostui pihalla olosya pitkästä aikaa ja olimme ulkona ainakin parikymmentä minuuttia aikaisempien pienten piipahdusten sijaan. Keskitalvella kissa ei halunnut ollenkaan ulos. Nyt kiersimme tonttia ja tutkimme lumen alta paljastunutta maata. Musta katseli terijoen salavaa harkiten puuhun kiipeämistä.

Vanhempi poika aloitti tänään grillikauden. Poika innostui viime kesänä grillaamisesta ja on nytkin puhunut jo pidemmän aikaa grillamisesta. Sanoin, että voisimme jotain grillata, jos poika putsaisi grillin talven jäljiltä. Poikahan puhdisti ja me nautimme kauden ensimmäiset grillimakkarat, tosin vielä sisällä.

Olen muutaman päivän hehkuttanut mielessäni uusia farkkujani. En ole ikinä ollut mitenkään erityisen kiinnostunut vaatteista ja viime vuosina vielä vähemmän. Lääkkeet ja liikkumattomuus saivat muutama vuosi sitten painoni nousemaan. Vähän normikokoja isompien vaatteiden hankinta ja löytäminen on joskus hieman työlästä. Kun kiinnostus vaatteisiin oli jo ennenkin vähäistä niin nyt se on ollut vieläkin vähäisempää. Poikien vaatehankinnat ovat olleet etusijalla ja minä olen itselleni hankkinut uusia vaatteita tosi vähän. Jotenkin minulla on ollut myös ajatus siitä, että laihtuisin ja sitten hankkisin uusia vaatteita. Nyt kuitenkin molemman farkkuni olivat niin huonkuntoisia, että minun oli pakko hommata uudet. Täytyy myöntää, että kyllä tuntuu hyvältä kun on housut, jotka ovat paitsi sopivan kokoiset niin myös istuvat. Nämä eivät roiku, valu tai purista. Vyötärö on oikealla korkeudella eikä istuessa rullaudu ärsyttävästi.

Tämä tyytyväisyys saa minut toivottavasti antamaan arvoa myös itselleni, panostamaan myös itseeni.

perjantai 13. huhtikuuta 2012

Mietityttää


Kurssia ei ole enää kovin montaa viikkoa jäljellä. Sen jälkeinen elämä on alkanut pikkuhiljaa mietityttää. Tällä hetkellä olen työharjoittelussa koululla tehden lähinnä kaikenlaisia toimistohommia. Se on ihan kivaa ja mieleistä, mutta olisin halunnut niitä hommia tekemään jonnekin muualle. Olisi voinut olla enemmän hyötyä.

Oppisopimuspaikasta tuli alkuviikosta tieto, etten päässyt edes jatkohaastatteluun. Kirpaisi pienesti. En edes kunnolla uskaltanut haaveilla siitä, mutta se olisi ollut ihan unelmapaikka. Muutamaan opiskelupaikkaan olen myös laittanut papereita vetämään. Ihan oikeasta työpaikasta en voi edes unelmoida. Ei näillä koulutuksilla ja työkokemuksilla.

Vanha juttu on, ettei työpaikkaa saa ilman kokemusta. Eikä edes työharjoitteluun tunnu pääsevän, jos ei jo osaa hommaa täydellisesti ennestään. Opiskelupaikkaankin pitäisi olla alakohtaista työkokemusta. Vaihda siinä sitten alaa.

Minulla on ihan liikaa aukkoja työhistoriassa. Liikaa kotiäitivuosia, työttömyyttä, sairautta ja pieleen mennyttä ammatinvalintaa. Tiedän, että minusta vielä olisi johonkin, mutta en tiedä miten pystyisin sen näyttämään.

Tulevaisuus ahdistaa. En haluaisi joutua taas pakonomaisesti etsimään jotain olopaikkaa itselleni. Tämä kurssilla olo on ollut eräänlainen hengähdystauko. Toisaalta on saanut keskittyä omiin ajatuksiinsa ja vahvuuksiinsa ja toisaalta on ollut jotenkin huoletonta tietää että on joku paikka mihin aamulla lähteä. Säännöllinen kotoa lähteminen ja viikkorytmi tuntuu mukavalle. En haluaisi enää jumittua kotiin neljän seinän sisälle ja höperöityä entisestään.

Pitäisi pystyä suunnittelemaan tulevaisuutta. Minä vain en pysty. Jalkojeni alta on kiskaistu matto liian monta kertaa. En enää osaa luottaa tai haaveilla.

Nyt haluaisin vain, että tulisi kesä ja pääsisin yksin hetkeksi jonnekin missä ei tarvitsisi täyttää kenenkään odotuksia eikä kukaan kyselisi tai vaatisi mitään. Saisi olla lämmössä ja hiljaisuudessa, kuunnella heinäsirkan siritystä ja kosken kaukaista kuohuntaa.

perjantai 6. huhtikuuta 2012

Kepeät mullat


Olen ollut tämän viikon melko surullisissa tunnelmissa. Äiti kertoi puhelimessa maanantai-iltana vanhimman veljensä kuolleen. Eno oli hirttänyt itsensä. Kukaan ei ollut voinut etukäteen aavistaa enon tekevän tälläistä.

En ollut mitenkään läheinen enoni kanssa. Mielleeni hän jäi mukavana, herkkänä ja taiteellisena miehenä. Mietin tietenkin syytä tekoon. Tunnen myötätuntoa enon vaimoa ja serkkujani kohtaan. Ymmärrän myös äidin ja hänen sisaruksiensa järkytyksen. Toisaalta myös pystyn ymmärtämään enon tekemän ratkaisun. Joskus ihminen on niin tiukoilla ettei enää näe muuta ratkaisua kuin tappaa itsensä.

Oman masennukseni pahimmassa vaiheessa olin itsekin valmis tekemään sen. Jos lapsia ei olisi ollut, ei minuakaan enää olisi tässä. En halunnut poikien kokevan toisenkin vanhemman menetystä. Kauheimmissa ajatuksissani oli viedä pojat mukanani. Onneksi sain jostain voimaa olla tekemättä mitään. Nyt olen onnellinen, että olen hengissä. Vaikka tämä elämä ei aina niin kaksista olekaan niin haluan elää sen.

Tänään puhuin taas äidin kanssa puhelimessa. Eno oli jättänyt jälkeensä kirjeen, jossa selitti syitä tekoonsa. Oli jotenkin helpottavaa kuulla jotenkin käsitettävissä oleva syy itsemurhaan. Varmasti lähiomaisille vielä helpottavampaa.  Kuolema ei kuitenkaan ikinä ole mikään pikkujuttu.

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Palmusunnuntai

Musta auttaa.

Tänään oli sitten viimeinen pääsiäinen, jolloin meidän pojat kävivät virpomassa. Touhu on ollut jo aika väkinäistä useamman, mutta olen pitänyt kiinni perinteestä mummin ja isomummin vuoksi. Varsinkin isomummilla on kovat odotukset siitä, että kaikki pitäisi mennä aina perinteiden mukaan. Vanhemman pojan ollessa paljon pienempi meinasi meiltä kerran jäädä virpominen suorittamatta ja tästä seurasi sellainen sota, että olen sen jälkeen pitänyt huolen virpomisesta. Nyt en enää jaksa. Tämä päivä oli tarpeeksi.

Virpominen on minulle jotenkin vieras perinne. Olen kotoisin Tampereelta eikä minun lapsuuden perheessäni ollut tapana virpoa. Kävin kyllä joinakin vuosina virpomassa kavereiden kanssa naapurustossa. Tietysti noita-asuissa. Koulussa ei kuitenkaan askarreltu mitään virpovitsoja vaan muita pääsiäiskoristeita. Meillä myös kävi virpojia, ainakin myöhempinä vuosina, ja heille oli varattu jotain pientä. Tänne Itä-Suomeen muutettuani olin yllättynyt siitä, miten vakava perinne virpominen täällä on. Noita-asuja paheksutaan lehdissä, enkä niitä kyllä ole nähnytkään. Naapureiden sijaan virpominen tuntuu keskittyvän enemmän perhepiiriin. Virpomisen uskonnollisista juurista puhutaan paljon.

Tällä hetkellä koko pääsiäinen perinteineen herättää minussa lähinnä ärtymystä. En ole erityisen uskonnollinen ihminen enkä jaksa innostua ulkoisista merkeistä kuten koristelusta. On minulla sentään lautasellinen ohraa kasvamassa, mutta se taitaakin jäädä ainoaksi koristeeksi tänä vuonna. Poikien ollessa pienempiä oli koristeluista ja kaikista perinteisistä jutuista helpompi innostua.

Muuten olen yrttänyt raivata vaatehuonetta ja laitella viimeisiä tauluja ym. paikoilleen syksyisen remontin jäljiltä. Vaatehuone on ollut melkoisen kaaoksen vallassa. En ole jaksanut käydä omia vaatteitani läpi pitkään aikaan. Siellä oli paljon epäsopivia tai huonoksi menneitä vaatteita, jotka on nyt pistetty pois. Poikien vaatteissa oli myös paljon pieneksi menneitä. Eilen vein SPR:n Konttiin muutaman kassillisen, osa päätyy ihan roskiin ja osan vien alakerran varastoon tarkoituksena saada aikaiseksi kirpputoripaikan pitäminen. Saa nähdä miten saan sen aikaiseksi. Meillä olisi kyllä aivan älyttömästi kierrätettävää tavaraa, kun vain saisi ryhdyttyä toimeen. Tässä talossa on liian paljon varastotilaa alakerrassa ja on liian helppoa vain siirtää kaikki sinne.