lauantai 23. maaliskuuta 2013

Hyvä lauantai


Tänään on ollut hyvä päivä. Minulla oli paljonkin suunnitelmia tälle päivälle. Suurin osa niistä jäi toteutumatta, mutta nyt en jaksa välittää tekemättömistä hommista. Olen osannut ottaa tämän vapaapäivän levon kannalta.

Nuoremmalla pojalla on kaveri yökylässä. Pojat katsovat jotain elokuvaa ja aikovat valvoa kuulemma tosi myöhään. Vanhempi on alakerrassa ja sieltä kuuluu vaimeata musiikkia. Hänkin on tyytyväinen, koska kävimme ostamassa uuden puhelimen. Pojalla on kohta syntymäpäivä ja puhelin on lahjaksi.

Minulle viikonloput ovat välillä aika ahdistavaa aikaa. Siksi nautinkin tästä rennosta ja viihtyisästä olotilasta niin kovasti. Huomenna ehdin lukea tenttiin ja pestä pyykkiä. Nyt on hyvä näin.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Kevätpäiväntasaus


Tänään on kevätpäiväntasaus. Toivottavasti asiat alkaisivat kirkastua myös tässä elämässä. Pientä alavireisyyttä on ollut ilmassa viime aikoina. Se yhdistettynä koulustressiin ja terveyshuoliin on vienyt mehut välillä aika täysin. En ole tännekään jaksanut mitään kirjoittaa enkä edes paljon lukenut muidenkaan juttuja.

Olen yhä vakuuttuneempi masennustaipumuksen perinnöllisyydestä. Rakas pikkusiskoni kertoi kuukausi sitten kärsineensä jo muutaman vuoden erilaisista masennusoireista. Nyt hän oli saanut ensimmäistä kertaa soitettua lääkärille ja onnekseen myös saanut pikaisen ajan. Sisko on nyt aloittanyt lääkityksen ja on jo kerran käynyt keskustelemassa olostaan hoitajan luona. Olen iloinen, että hän on saanut apua näin nopeasti ja toivon todella siskon olon helpottuvan.

Isällä oli jossain vaiheessa nyös pitkä sairaslomajakso työuupumuksen ja loppuunpalamisen vuoksi. Hän on myös kärsinyt moneen otteeseen unettomuudesta. Toisella siskollani on myös ollut masennuksen oireita nuorempana, mutta hänellä ei kuitenkaan ollut virallista diagnoosia tai hoitoa. Tällä taustalla pelottaa myös poikien puolesta. Toivon heidän välttyvän kaikelta masennukseen liityvältä.

Siskon kanssa on nyt puhuttu paljon näistä masennusjutuista. En voi olla ihmettelemättä sitä häpeän määrää mikä vieläkin liittyy mielenterveyden häiriöihin. Miten näistä asioista onkin niin vaikea puhua. Haluaisin sanoa, että olen itse rohkea ja kertoneeni näistä jutuista julkisesti, mutta en kuitenkaan näin ole tehnyt. Jollain lailla kuitenkin häpeän heikkouttani ja sitä että jaksanut olla tarpeeksi vahva ja sairastuin. Pelkään leimautuvani täysin epäonnistuneeksi ihmiseksi.

Mikä ihme vahvuuden pakko meillä on?