Äitienpäivästä on selvitty. Poikien ollessa pienempiä sitä tuli vietettyä kotonakin enemmän. Nyt sain pojilta koulussa tehdyt kortit ja se oli siinä. Kävimme tervehtimässä poikien isomummia ja mummia. Isomummin luona käynti tuntui enemmän velvollisuudelta. Anoppilassa oli ihan mukava käydä. Loppupäivän vietimmekin kolmistaan kotona kaikessa rauhassa. Tunnelma oli ihan leppoisa.
En ole koskaan viettänyt äitienpäivää mitenkään suurisuuntaisesti. Lapsuudenkodissanikaan se ei ollut tapana. Toki me sisarukset muistimme äitiä, mutta en muista meidän käyneen missään syömässä tai hankkineen kallita lahjoja. Aikuisena äidin muistaminen on jatkunut pienimuotoisena. Omien lasten syntymän jälkeen äitienpäivään tuli tietysti muutos oman äitiyden myötä. Lasten tekemät kortit ja lahjat ovat aivan ihania. Mies tietysti muisti jotenkin, mutta mitään erityisempiä omia perinteitä meille ei ennättänyt muodostua. Miehen kuoleman jälkeen äitienpäivä on minulle ollut enemmän sitä, että huolehdin poikien muistamisesta mummoille. Äitienpäivä-äitiyteen kuuluu, jotenkin sellainen ydinperhemeininki, josta tunnen olevani ulkopuolinen. Välillä nämä tälläiset juhlapäivät ovat ahdistaneet aika kovasti. Onneksi osaan nykyään suhtautua niihin paremmin.
Olen taas saanut itseni lenkille. Viime viikolla tein pihalla kaikenlaisia kevättöitä, enkä juuri liikkunut edempänä. Kävellessä on hyvä seurata luonnon vihertymistä ja samalla ajatus kulkee jotenkin vapaammin. Kameraa ole kuljettanut myös mukana. Vanhempi poika nauraa valokuvilleni. Niissä kun on aina vain puita ja maisemia. Kuvaaminen on kuitenkin kivaa ja samalla se innostaa myös lähtemään liikkeelle.
Pojat laskivat tänään, että koula on jäljellä enää 14 päivää. Kesäloma alkaa jo kummitella ajatuksissa, mutta vielä pitäisi jaksaa kouluunkin panostaa. Kokeita on kummallakin vielä jäljellä. Vanhemmalla on myös ensi viikolla yläkouluun tutustuminen. Minä yritän kannustaa poikia jaksamaan vielä nämä viimeiset viikot. Samalla kuitenkin suunnittelen itsekin kesää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti