Asiat eivät tietenkään voi sujua niin yksinkertaisesti ja helposti kuin toivoisi. Maanantaina pojalla oli sen murtuneen ranteen vuoksi kontrolli keskussairaalassa. Runsaan odottelun jälkeen pääsimme lääkärin luo ja kuulimme etteivät ranteen luut olleet pysyneet paikoillaan. Lääkäri ei kuitenkaan olut varma siitä, mitä tilanteessa kannattaisi tehdä. Aikuiselle olisi selvästi pitänyt tehdä korjaustoimenpide, mutta kasvuikäisen ollessa kyseessä lääkäri epäröi. Murtumakohta oli lähellä luun kasvulinjaa ja korjaus voisi vahingoittaa sitä ja vaikuttaa siten käden kasvuun. Toisaalta jos rannetta ei korjattaisi se jäisi virheasentoon ja voisi aihettaa kipuja ja toimintahäiriöitä. Lääkäri sanoi keskustelevansa tapauksesta toisen, poikaa ennenkin hoitaneen kirurgin kanssa, ja ilmoittavansa meille tiistaiaamuna päätöksestä.
Olin harmissani asiasa ja poika vielä enemmän. Sain tyynnytellä ja rauhoitella lasta lääkärikäynnin jälkeen aika tavalla. Sukulaisille piti puhelimitse selivittää tilannetta monta kertaa.
Tiistaiaamuna sitten saimme puhelun vähän jälkeen kahdeksan. Lääkärit olivat päättäneet tehdä korjausoperaation. Meitä pyydettiin saapumaan lastenosastolle kymmenen ja yhdentoista välillä. Tässä vaiheessa toivoin vielä selvittävän päivän reissulla, vaikka tiesin edessä olevan taas nukutuksen. Poika ei todellakaan ollut ihastunut koko hommaan. Sairaalassa alkutoimet hoituivat joutuisasti ja sitten edessä oli taas odotusta. Olin nälkäisen ja pahantuulisen pojan seurana koko ajan. Leikkaussaliin poikaa lähdettiin viemään puoli kahden jälkeen. Kävin syömässä ja kävelemässä. En osannut kotiinkaan lähteä ja olin luvannut olla poikaa vastassa osastolla. Tulin osastolle ja sain odotella aika kauas. Pojan voinnista ja osastolle tulosta ei kukaan tuntunut tietävän mitään. Odottelin ja odottelin. Poika tuotiin osastolle puoli kuuden jälkeen. Hän oli aluksi vielä melko tokkurassa. Pikkuhiljaa alkoi olla nälkä ja jano ja sai myös luvan syödä ja juoda. Pahoinvointia ei onneksi tullut. Ranteeseen oli laitettu tukipiikki sisälle ja uusi kipsi. Huoneessa oli kaksi muutakin potilasta. Heille oli ilmeisesti tehty isommat operaatiot. Toisella pojalla oli paljon vieraita ja toinen puhui puhelimessa. Olin sairaalalla vielä pari tuntia. ja tulin kotiin kahdeksan maissa.
Sillä aikaa oli nuorempa 10-vuotias poika ollut yksin kotona koulun jälkeen. Olin varannut kotiin ruokaa ja soitin hänelle useita kertoja. Kotona ei tuntunut olevan mitään hätää. Tiesi toki ajan olevan pitkä, mutta poikien isomummi asuu samassa talossa ja uskoin sen tuovan turvaa nuoremmalle. Sain kuitenkin kuulla kyseiseltä isomummilta jättäneeni pojan liian pitkäksi aikaa yksin. Poika ei itse valitellut.
Tänään aamulla olin lähdössä sairaalaan. Olisin halunnut ehtiä lääkärikierrolle, koska olisin halunnut kysellä jatkosta. Anoppi soitti ja kyseli pojan vointia. Hän on ollut sitä mieltä että poika on rasittanut liikaa kättänsä ja siksi luut eivät pysyneet paikoillaan. Hänellä on myös vahvat epäluulot keskussairaalaa kohtaan (osin aiheestakin). Kun kerroin olevani kohta lähdössä sairaalalle ihmetteli hän kovasti sitä ja kyseli enkö mene töihin. Kuulemma ainakin yksityisellä puolella tälläiset runsaat poissaolot vaikuttaisivat töiden jatkumiseen.
Nuorempi poika lähti kouluun ja minä sairaalaan. Lääkäri oli jo ehtiny käydä kierrolla ja luvannut pojalle kotiinlähdön. Odottelimme jonkun aikaa lähtöä ja asiaan kuuluvien rituaalien jälkeen pääsimme kotiin. Kotona olimme ennen yhtätoista. Olisin itseasiassa ehtinyt osaksi aikaa töihin, mutta olin jo sopinut sinne olevani poissa. Lisäksi olin tosi väsynyt ja anopin puhelinsoitto oli saanut taustalla olleen ahdistuksen puhkeamaan. Pojan ranne näyttää nyt kuitenkin hyvälle. Kuukauden päästä meillä on aika kipsin ja tukipiikin poistoon. Tämä pitäisi tehdä poliklinikalla.
En siis käy "oikeissa töissä" vaan kolme kertaa viikossa kuntouttavassa työtoiminnassa. Olen siellä tykännyt käydä ja mielelläni jatkaisinkin sitä. Saan työmarkkinatukea ja osallistumispäiviltä lisäksi yhdeksän euroa.
Poikien kanssa on ollut lukuisia sairaalareissuja. Vanhempi poika joutui olemaan syntymänsä jälkeen kuukauden sairaalassa ennen kotiinpääsyä. Hänelle on tehty myös muutama iso leikkaus ja lääkärissä ja erilaisissa tutkimuksissa on pitänyt käydä aivan riittämiin. Nuoremmalle pojalle ei ole tarvinnyt tehdä niin isoja operaatioita, mutta sairaala- ja lääkärireissuja on hänellekin kertynyt. Pojille ei näistä reissuista ole jäänyt isompia pelkoja tai traumoja. Minulle sensijaan nämä alkavat olla aika rasittavia.
Minä olin yksitoistavuotiaana melkein viikon sairaalassa eristettynä. Vanhempani eivät pystyneet olemaan luonani. Muistelen heidän kuitenkin käyneen minua katsomassa melkein joka päivä. Muistan tunteneeni itseni yksinäiseksi ja surkeaksi. Senkin vuoksi halusin olla pojan luona sairaalassa.
Jos mulla vielä olisi rauhoittavia lääkkeitä niin nyt olisi sellaisen paikka. Ahdistus on kasvanut sisälläni koko päivän. Tunnen itseni niin huonoksi äidiksi ja ihmiseksi. Mieli käy ylikierroksilla enkä osaa asettua edes nukkumaan valtavasta väsymyksestä huolimatta.
Yritettävä kuitenki on. Huomenna on taas uusi päivä joka pitäisi jaksaa olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti