Mietityttää

Kurssia ei ole enää kovin montaa viikkoa jäljellä. Sen jälkeinen elämä on alkanut pikkuhiljaa mietityttää. Tällä hetkellä olen työharjoittelussa koululla tehden lähinnä kaikenlaisia toimistohommia. Se on ihan kivaa ja mieleistä, mutta olisin halunnut niitä hommia tekemään jonnekin muualle. Olisi voinut olla enemmän hyötyä.

Oppisopimuspaikasta tuli alkuviikosta tieto, etten päässyt edes jatkohaastatteluun. Kirpaisi pienesti. En edes kunnolla uskaltanut haaveilla siitä, mutta se olisi ollut ihan unelmapaikka. Muutamaan opiskelupaikkaan olen myös laittanut papereita vetämään. Ihan oikeasta työpaikasta en voi edes unelmoida. Ei näillä koulutuksilla ja työkokemuksilla.

Vanha juttu on, ettei työpaikkaa saa ilman kokemusta. Eikä edes työharjoitteluun tunnu pääsevän, jos ei jo osaa hommaa täydellisesti ennestään. Opiskelupaikkaankin pitäisi olla alakohtaista työkokemusta. Vaihda siinä sitten alaa.

Minulla on ihan liikaa aukkoja työhistoriassa. Liikaa kotiäitivuosia, työttömyyttä, sairautta ja pieleen mennyttä ammatinvalintaa. Tiedän, että minusta vielä olisi johonkin, mutta en tiedä miten pystyisin sen näyttämään.

Tulevaisuus ahdistaa. En haluaisi joutua taas pakonomaisesti etsimään jotain olopaikkaa itselleni. Tämä kurssilla olo on ollut eräänlainen hengähdystauko. Toisaalta on saanut keskittyä omiin ajatuksiinsa ja vahvuuksiinsa ja toisaalta on ollut jotenkin huoletonta tietää että on joku paikka mihin aamulla lähteä. Säännöllinen kotoa lähteminen ja viikkorytmi tuntuu mukavalle. En haluaisi enää jumittua kotiin neljän seinän sisälle ja höperöityä entisestään.

Pitäisi pystyä suunnittelemaan tulevaisuutta. Minä vain en pysty. Jalkojeni alta on kiskaistu matto liian monta kertaa. En enää osaa luottaa tai haaveilla.

Nyt haluaisin vain, että tulisi kesä ja pääsisin yksin hetkeksi jonnekin missä ei tarvitsisi täyttää kenenkään odotuksia eikä kukaan kyselisi tai vaatisi mitään. Saisi olla lämmössä ja hiljaisuudessa, kuunnella heinäsirkan siritystä ja kosken kaukaista kuohuntaa.