Syyskuu on hurahtanut äkkiä ohi. Opiskelun alku on sujunut yllättävän kivuttomasti. Koulun ulkopuolinen elämä on asettunut uusille urille. Alussa uudet asiat veivät enemmän voimiani, mutta nyt on tapahtunut sopeutumista. Energiaa riittää myös muuhun kuin välttämättömimpään.
Ryhmätyöt tuntuvat olevan edelleen opettajien suosiossa. Minä en niihin ole erikoisemmin ihastunut, mutta tekeehän niitä jos on hyvä ryhmä. Kirjalliset työt ovat edelleen melkoista pilkunviilaamista. Edellisistä opinnoista on nelisen vuotta ja olen yllättynyt miten isossa osassa erilaisten sosiaalisten medioiden käyttö opinnoissa on. Opiskelussa on vielä uutuudenviehätystä. Tällä kerralla olen myös paremmin varautunut erilaisiin haasteisiin.
Pojillakin tuntuu menevän ihan kivasti. Olen onnellinen siitä, että hekin ovat jo niin isoja eivätkä tarvitse niin paljon äidin apua. Olen muistellut poikien pikkulapsiaikoja viime päivinä. Paljon on hyviäkin muistoja, mutta mieleeni nousevat myös se selviytymisen pakko mikä minulla oli, väsymys ja yksinäisyys. En halua ajatella itseäni tarpomassa kymmensenttisessä sohjossa, räntäsateessa, työntämässä lastenvaunuja ja raahaamassa isompaa perässä. Sitäkin se oli, mutta myös paljon iloa. En olisi ilman lapsiani selvinnyt niin hyvin, mutta toisaalta olisinko vajonnut niin syvälle ilman heitä.
Paljon on takana. En olisi voinut vaikka vuosi sitten kuvitella olevani tässä pisteessä.
Lokakuu hieman pelottaa. Silloin on tapahtunut kaikenlaisia ikäviä asioita ja suhtaudun siihen vähän taikauskoisesti.
Olen nauttinut syksyn tulosta. Sateesta en pidä, mutta kirkkaat syyspäivät ovat ihania. Pihalla olen pikkuhiljaa tehnyt syyshommia. Järjestelin myös autotallissa, jotta auto mahtuisi sinne sisään. Alakerran varastohuone raivautuu myös pikkuhiljaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti