Teinielämää

Pojat olivat koko päivän toistensa kimpussa. Syödessä toinen kuulemma maiskutti ja kun siitä huomautettiin oli kohta molemminpuolinen huuto valmis sa sitten paukkuivatkin jo ovet. Välillä on huudatettu musiikkia niin että koko talo tärisee. Toista on nimitelty kaikin mahdollisin tavoin. On haukuttu toisen tekemiset, kaverit ja fyysiset ja psyykkiset ominaisuudet. On tapeltu telkkarin kaukosäätimen hallinnasta ja kaikesta muusta mahdollisesta.

Nuorempi oli pari tuntia kaverinsa luona ja talossa oli silloin pieni rauhallinen hetki.

Vanhemmalla olisi tarvetta jos jonkinlaiselle tavaralle. Nyt pitäisi saada uudet, omat stereot. Ja kuulokkeet. Ja uusi peliohjain pleikalle. Ja uusia pelejä. Ja merkkihuppari. Ja limpparia ja sipsejä kaupasta. Ja yhtä sun muuta toistakin. Ja kun minä sanon, ettei nyt ole rahaa tai että jotain voisi saada synttärilahjaksi kuukauden kuluttua niin tuloksena on lähinnä mökötystä ja lisää ovien paiskomista.

Olen totaalisen kyllästynyt tälläiseen. En jaksa olla koko ajan selvittämässä poikien välejä, patistamassa kotitöiden ja läksyjen pariin ja olemaan tyhmä.

Toisaalta ei voi olla muistelematta omaa nuoruuttaan. Niin samaa. Toisaalta. Niin materian perään en ollut, mutta aikakin oli eri. Samoin muistan itsekin melkoisia tappeluita siskojeni kanssa. Kielenkäyttö oli vähän siistimpää, mutta kyllä mekin osasimme toistemme kipupisteet löytää. Myös tunteisiin pystyn jotenkin samaistumaan. Myönnän, että varsinkin nuorempi osaa olla todella ärsyttävä. Mutta ei se kyllä myöskään helpota omaa ärsytystä.

Onneksi kaikki päivät eivät ole niinkuin tämä oli.