Josko tämä

En ole vieläkään onnistunut saamaan työharjoittelupaikkaa. Pikkuhiljaa tuntuu siltä, ettei mun huumorintaju enää riitä. Toisaalta ymmärrän myös työnantajaa, jolla ei ole mahdollisuutta harjoittelijaa ottaa, mutta jatkuva soittaminen ja torjutuksi tuleminen kyllä syö naista. Varsinkin kun lähtökohtana ollut itsetunto on ollut jo ennestään varsin matalalla. Minut on jossain vaiheessa painettu niin alas, etten pysty uskomaan itseeni.

Välillä mietin jo sitäkin, että etsisin harjoittelupaikkaa alalta, jonka jo hallitsisin. Haluan kuitenkin käyttää tämän mahdollisuuden kokeilla jotain ihan muuta.

Kurssimurheita lukuunottamatta olen tällä hetkellä ihan mukavassa mielentilassa. Olen onnistunut kotona irrottautumaan soittoahdistuksesta ja keskittymään muuhun elämään. Viikonloppuna kaivoin ompelukoneen esille pitkästä aikaa ja ompelin jotain muutakin kuin korjausompelua. Sunnuntaina kävin yksin Botaniassa (kasvitieteellinen puutarha) ja jäällä kävelemässä. Oli hienoa. Yritin houkutella poikia mukaan, mutta kaverit veivät voiton äidistä. Sain lähdettyä yksinkin liikkeelle, mihin olen tyytyväinen. Alkuviikkokin on sujunut melko rauhallisissa merkeissä.

Ja huomenna taas uusia puheluita.

Perjantai

Kylläpä taas tympäisee. En ole aikoihin saanut edes kirjoitettua mitään. Suurin syy tympimiseen lienee se, etten vieläkään ole löytänyt itselleni sitä työharjoittelupaikkaa. Yritystä on ollut, mutta vielä en ole soitoillani osunut sellaiseen paikkaan, jossa voitaisiin työharjoittelija ottaa. Varsinkaan kaltaiseni ihminen, joka ei jo valmiiksi hommaa osaa. Enkä jaksa varmasti riittävän tarmokkaasti soitella. Joudun ensin ennen jokaista puhelua psyykkaamaan itseni tarpeeksi rohkeaksi soittamaan ja puhelun jälkeen taas kokoamaan itseni soiton jäljiltä.

Ihmisten kevätinnostus ärsyttää myös. En pidä tästä vuodenajasta. Talveen oli jo tottunut ja jopa pystynyt nauttimaan siitä lisääntyneen valon myötä. Sitten tulee alkukevät. Lumi sulaa. On joko loskaa ja märkää tai kaikki paikat jäätikköä. Ei tiedä miten pukisi päälleen, kun aamulla palelee ja päivällä on kuuma. Ulkona on rumaa. Kaikki lumen alle hautautunut törky paljastuu vähitellen. Lumen vähetessä tulee kura ja rapa. Pystyn nauttimaan keväästä vasta huhti-toukokuun vaihteesta, kun jo voi seurata luonnon vihertymistä.

Yritän keksiä jotain positiivista. Uskalsin lähettää hakupaperin yhteen oppisopimuspaikkaan, johon ihan oikeasti haluaisin. En uskalla edes haaveilla siitä mitään, mutta olen todella ylpeä siitä että sain sen tehtyä. Kai pohjalukemissa ollut itseluottamus on jollain lailla palaamassa.

Kevättä

Viime viikon flunssasta on toivuttu. Nuorempi poika vielä yskii aika tavalla, mutta muuten on hänkin jo pirteämpi. Pojilla on tällä viikolla hiihtoloma ja pelkäsin jo, että se menee kokonaan sairastaessa. Isä tuli muutamaksi päiväksi tänne. Ihan mukavaa. Ja onpahan pojillakin jotain muutakin tekemistä kuin koneen ääressä istumista minun ollessa kurssilla.

Kurssilla on edelleen ihan mukavaa. Tällä viikolla on vääännetty mm. ansioluetteloita ja työhakemuksia. Onneksi niitäkin on joskus tullut väännettyä, etteivät ne tunnu niin hankalilta. Kurssiin kuuluu myös työharjoittelu. Sen hakeminen sen sijaan tuntuu vaikealta. En ymmärrä mikä siinä puhelimella soittamisessa ja asian hoitamisessa voi olla niin vaikeaa. Mutta se on. 

Ikävystyttää

Perjantaista lähtien olo on ollut tukkoinen, nenä vuotaa, yskittää ja joka paikkaa kolottaa. Kuumetta ei kuitenkaan ole. Olen ottanut särkylääkkeitä, joilla olo on pysynyt kohtuullisena. Mitään ei kuitenkaan jaksa tehdä eikä mikään innosta.

Olen kyllästynyt lumeen ja talveen. Inhoan liukkautta ja kylmää. Viikolla olin huomaavinani jotain keväänmerkkejä, mutta nyt tuntuu ettei talvi lopu ikinä.

Nuoremmalla on ensi viikolla syntymäpäivät. Pitäisi keksiä joku kiva lahja ja järjestää kahvittelu mummeille ja kummeille. Onneksi poika ei ole enää innostunut mistään kaverisynttäreistä.

Toivottavasti tämä olo alkaisi pikkuhiljaa kohentua. En jaksa itseäni nyt.



Aamut

Kurssia on käyty jo reilut kaksi viikkoa. Tietty rytmi tuntuu löytyneen. Ensimmäisinä päivinä olin aika väsynyt päivän jälkeen,  mutta laitoin sen alkujännityksen piikkiin.

Ongelman muodostavat aamut. Olemme kaikki kolme aika iltapainotteisia ihmisiä ja aamulla uni maistuisi itse kullekin. Olen yrittänyt nyt hieman aikaistaa omaa ylösnousuani. Kuntouttava työ alkoi myöhemmin aamupäivällä ja sain hyvin laitettua pojat koulutielle ja silti vielä hengähtää ennen omaa lähtöäni.

Nyt kurssilla pitää olla joka aamu klo 8.15. Kävellen, jos olen liikkeellä, pitää kotoa lähteä varttia vaille kahdeksan. Sitä ennen pitää ehtiä syödä, herättää pojat, laittaa itsensä lähtökuntoon, ruokkia kissat, herättää pojat, tehdä eväät ja varmistaa, että pojilla on kaikki tarvittava mukana ja vielä kerran herättää pojat ja katsoa, että ne varmasti nousevat ja jopa söisivät jotain ennen kouluunlähtöä.

Ehtimisen kanssa tekee joskus tiukkaa. Itseni kyllä saan lähtökuntoon, mutta poikien ylös kiskominen on joskus tosi työlästä. Oman aikatauluni osaan aika hyvin ohjelmoida, mutta pienet asiat kuten luistimensuojien etsiminen voivat saada koko systeemin romahtamaan.

En pidä aamuista. Mutta olen jotenkin oppinut sietämään niitä.

Teinielämää

Pojat olivat koko päivän toistensa kimpussa. Syödessä toinen kuulemma maiskutti ja kun siitä huomautettiin oli kohta molemminpuolinen huuto valmis sa sitten paukkuivatkin jo ovet. Välillä on huudatettu musiikkia niin että koko talo tärisee. Toista on nimitelty kaikin mahdollisin tavoin. On haukuttu toisen tekemiset, kaverit ja fyysiset ja psyykkiset ominaisuudet. On tapeltu telkkarin kaukosäätimen hallinnasta ja kaikesta muusta mahdollisesta.

Nuorempi oli pari tuntia kaverinsa luona ja talossa oli silloin pieni rauhallinen hetki.

Vanhemmalla olisi tarvetta jos jonkinlaiselle tavaralle. Nyt pitäisi saada uudet, omat stereot. Ja kuulokkeet. Ja uusi peliohjain pleikalle. Ja uusia pelejä. Ja merkkihuppari. Ja limpparia ja sipsejä kaupasta. Ja yhtä sun muuta toistakin. Ja kun minä sanon, ettei nyt ole rahaa tai että jotain voisi saada synttärilahjaksi kuukauden kuluttua niin tuloksena on lähinnä mökötystä ja lisää ovien paiskomista.

Olen totaalisen kyllästynyt tälläiseen. En jaksa olla koko ajan selvittämässä poikien välejä, patistamassa kotitöiden ja läksyjen pariin ja olemaan tyhmä.

Toisaalta ei voi olla muistelematta omaa nuoruuttaan. Niin samaa. Toisaalta. Niin materian perään en ollut, mutta aikakin oli eri. Samoin muistan itsekin melkoisia tappeluita siskojeni kanssa. Kielenkäyttö oli vähän siistimpää, mutta kyllä mekin osasimme toistemme kipupisteet löytää. Myös tunteisiin pystyn jotenkin samaistumaan. Myönnän, että varsinkin nuorempi osaa olla todella ärsyttävä. Mutta ei se kyllä myöskään helpota omaa ärsytystä.

Onneksi kaikki päivät eivät ole niinkuin tämä oli.



Liikunnasta ja vähän muustakin

Voisin kirjoitaa pitkän jutun omasta monimutkaisesta suhteestani liikuntaan. Vaikeasta masennuksesta jotenkuten toipuneena en voinut olla aamulla huomaamatta tätä uutista. Toivottavasti sen huomasivat myös ne ihmiset, jotka tyrkyttivät minulle liikuntaa ainoana oikeana lääkkeenä masennukseen. Muita keinojahan ovat tietysti työn teko ja se että ottaisi vain itseään niskasta kiinni ja ryhdistyisi. (Missään tapauksessa ei pidä jäädä sairaslomalle makaamaan ja - hui kauhistus - syödä lääkkeitä. Kaikenlaisesta keskusteluavusta puhumattakaan.)

Myönnän toki liikunnan olevan joskus ihan kivaa ja sillä olevan vaikutusta terveyteen, mutta en  hyväksy/jaa toisten uskoa liikunnan kaiken pelastavaan onneen.

Olenko vähän katkera?